TPO, Soon ja Elisa: muistoja puhelinverkon murroksesta

Tänään Suomessa päättyy yksi pitkä aikakausi, kun kaupalliset puhelut kuparilankaverkossa loppuvat. Monelle tämä on vain uutinen teknologian kehityksestä. Itselleni se on myös pieni aikamatka omaan nuoruuteen, opiskeluvuosien alkuun ja aikaan, jolloin puhelinverkko oli vielä hyvin konkreettinen osa suomalaista arkea.

Olin vuosituhannen vaihteessa aluksi kesätöissä TPO:lla, eli Tampereen Puhelinosuuskunnalla. Korjasin pääasiassa Hämeenkyrön ja Viljakkalan alueella puhelinliittymiä, mutta toki asiakkaille kytkettiin myös uusia liittymiä. Se oli aikaa, jolloin puhelinasentajan työssä yhdistyivät vanha kupariverkko, paikallistuntemus, käytännön ongelmanratkaisu ja ihmisten kodeissa tehtävä asiakaspalvelu.

Näillä alueilla on myös oma mielenkiintoinen puhelinhistoriansa. Hämeenkyrö-Kyröskoski-Viljakkalan Puhelin Oy liittyi Tampereen Puhelinosuuskuntaan vuonna 1971. Liittymiä oli tuolloin 1100. Lempäälän Puhelin liittyi Tampereen Puhelinosuuskuntaan jo vuonna 1953, jolloin liittymiä oli vain 311.

Puhelinasentajan työ oli siihen aikaan hyvin käytännönläheistä. Vikoja etsittiin mittaamalla, kuuntelemalla, päättelemällä ja välillä ihan fyysisesti johtoja seuraamalla. Työtä tehtiin puhelinkeskuksilla, jakamoissa, tienvarsien kaapeilla, pylväissä, talojen seinustoilla, ullakoilla, kellareissa ja asiakkaiden kodeissa. Usein vika oli jossain matkalla keskukselta asiakkaan puhelinrasialle kulkevassa kupariparissa.

Yhdellä keikalla saattoi olla kyse mykästä lankapuhelimesta, toisella kohisevasta linjasta ja kolmannella siitä, miksi uusi nettiyhteys ei nouse päälle. Välillä ongelma löytyi asiakkaan sisäjohdoista, välillä talon ulkoseinän rasialta, välillä tienvarren kaapista ja joskus vasta kauempaa ilmaverkosta. Asentajan piti ymmärtää sekä tekniikkaa että ihmisiä. Asiakkaalle liittymä ei ollut kuparipari tai kytkentärima, vaan yhteys ulkomaailmaan.

Aina kun ukkonen jyrisi, vanhemmat asentajat totesivat, että tämä on leivän ääni. Tiesimme, että ukkonen aiheutti paljon vikoja ilmaverkossa oleviin puhelinlinjoihin, joita sitten korjattiin ylitöinä. Välillä ukkosen aiheuttama ylijännite oli sulattanut muutaman puhelinpylvään välin johdinpareja yhteen, jolloin johtoa piti vaihtaa pylväiden väliltä. Siinä työssä sää, maasto ja tekniikka tulivat tutuiksi.

Muutin Tampereelle vuonna 2000 ja jatkoin opiskelujen ohessa TPO:lla. Samoihin aikoihin puhelinverkko muuttui kovaa vauhtia myös internetin rungoksi. Monessa kodissa oli vielä lankapuhelin, modeemiyhteys tai ISDN, mutta samaan aikaan ADSL teki tuloaan. Se toi monelle ensimmäisen kokemuksen netistä, joka oli jatkuvasti päällä ja tuntui aikansa mittapuulla nopealta.

2000-luvun alun puhelintekniikassa elettiin mielenkiintoista välimuotoa. Vanha kuparipari oli edelleen sama tuttu johto, jota pitkin oli vuosikymmenten ajan kulkenut puhe. Nyt samasta johdosta yritettiin saada irti myös yhä enemmän dataa. Keskuksilla tehtiin ristikytkentöjä, asiakkaan päähän asennettiin suodattimia ja modeemeja, ja linjan laatu alkoi vaikuttaa siihen, millainen nettiyhteys kotiin saatiin toimimaan.

ISDN oli aikanaan iso askel analogisen modeemin jälkeen. Se toi digitaalisemman ja luotettavamman yhteyden, mutta hyvin nopeasti ADSL alkoi muuttaa koko ajattelua. Netti ei ollut enää pelkkä soitettava yhteys, vaan siitä alkoi tulla jatkuva osa arkea. Tämä muutos näkyi myös asentajan työssä. Puhelinliittymän rinnalle tuli tietoliikenne, modeemit, suodattimet, sisäverkon ongelmat ja asiakkaiden kasvavat odotukset.

Aluksi asensin ja korjasin ISDN-liittymiä ja teknologian kehittyessä ADSL-liittymiä. Tampereelta käsin pääasiallinen toimialueeni oli Lempäälä ja Vesilahti. Asentajan työssä tuli vierailtua sadoissa ihmisten kodeissa. Maaseudulla asiakkaiden luona oli tavallista, että puhelinmiehelle tarjottiin kahvit. Siinä työssä näki paljon ihmisiä, koteja ja elämää hyvin läheltä.

Minun ollessani töissä Tampereen Puhelinosuuskunnassa myös yhtiössä tapahtui iso muutos. TPO erosi Finnet-liitosta ja vaihtoi nimeä vuonna 2001. Yhtiöstä tuli Soon Communications Oyj. Nimenmuutoksella yhtiö halusi korostaa, kuinka yhtiö oli enemmän kuin Tampere ja enemmän kuin puhelin, tulevaisuudessa yhä enemmän myös valtakunnallinen ja kansainvälinen toimija. Yhtiön mukaan Soon oli tarkoitus lausua niin kuin se kirjoitetaan.

Elisa Communications hankki TPO:n osakkeita 1990-luvun lopussa ja sai lopulta haltuunsa kaikki osakkeet vuonna 2001. Soon fuusioitiin Elisaan vuoden 2002 lopussa. Omalle kohdalleni osui siis aika, jolloin paikallisesta puhelinyhtiöstä kasvoi osa isompaa valtakunnallista kokonaisuutta. Se kuvasi hyvin koko alan muutosta.

Kun tätä kaikkea katsoo nyt, kupariverkon päättyminen tuntuu ymmärrettävältä mutta myös haikealta. Teknologia kehittyy ja aika ajaa vanhan tekniikan ohi. Silti on hienoa ajatella, kuinka pitkän matkan sama kupariverkko palveli suomalaisia. Ensin sen kautta kulkivat puhelut, myöhemmin myös ensimmäiset nopeat nettiyhteydet.

Kuparilanka oli aikanaan kriittistä infrastruktuuria. Se yhdisti kodit, maatilat, yritykset ja kylät toisiinsa. Sen varassa hoidettiin arjen asioita, tehtiin töitä, soitettiin apua, pidettiin yhteyttä sukulaisiin ja myöhemmin otettiin ensiaskeleita kohti nykyistä digitaalista yhteiskuntaa.

Nyt yksi aikakausi päättyy. Uudet yhteydet kulkevat valokuidussa, mobiiliverkoissa ja muissa nykyaikaisissa ratkaisuissa. Silti vanha kupariverkko ansaitsee pienen kumarruksen. Se palveli pitkään ja teki tehtävänsä.

Itselleni niiltä ajoilta jäi paljon lämpimiä muistoja. Jäi muistoja työkavereista, asiakkaista, ukkoskeikoista, kahvipöydistä, puhelinkeskuksista, jakamoista, työautoista ja siitä tunteesta, kun vika löytyi ja asiakkaan yhteys saatiin taas toimimaan.

Terveisiä kaikille vanhoille työkavereille!